Vuosikatsaus

Luin läpi viime vuoden viimeisen blogikirjoituksen  pohdintoineen tästä vuodesta http://hennankoirat.blogspot.fi/2012/12/loppu-lahenee.html

Aika hyvin suunnitelmat pitivät, näyttelytauko toteutui eikä koirien kanssa muutakaan tehty. Aidat on korjattu ja pihan kanssa edetty, myös Kuhmalahden suunnitellut projektit toteutuivat. Vuodesta tuli kuitenkin hyvin erilainen kuin aiemmat, siitä tuo päivä päivältä kasvava ihmisen alku piti huolen.

Pääluku siis kasvoi. Ja vaikka pentua ei tullutkaan, meille tuli kesällä neljäs koira. Piu ”palautui” dementiaoireineen viettämään loppuelämänsä tänne ja vähitellen kävi selväksi, että se jää aika lyhyeksi. Nyt joulunalustan raskas päätös jo tuntuu oikealta; mikään ei ole ikuista.

Viimeinen ryhmäkuva kaikista viidestä

Murhetta on tuottanut myös Häpsii. Sen oireilut laajenivat sen verran, että lopulta syyskuussa päädyimme magneettikuviin, joissa löytyi selkäydinkanavan sisäinen kasvain. Hoitoa ei ole, eikä mitään arviota ennusteesta oikein osattu antaa. Häpsii on syksyn mittaan ollut ihan hyväkuntoinen, liikkeiltään välillä jopa paremman oloinen. Aina välillä lääkärin sanat ”tulevaisuus ei ole valoisa” kuitenkin tunkeutuvat korviini. Ja nyt Häpsii on pienellä aikaa laihtunut ja sen ennestään heikentyneet lihakset ovat jotenkin kadonneet entisestään. Vaaka näyttää nyt n. -2kg. Luonnollisesti tuosta koirasta kaikkine ongelmineen on tullut huomattavan tärkeä, ja toiveissa olisi saada pitää tuo persoona laumassa vielä pitkään. Mutta …

Mitä sitten ensi vuonna? Jaa-a.

Itselläni on uudessa roolissani paljon opeteltavaa, ja siinä sivussa tavoitteena olisi jatkaa ”koti kuntoon” teemalla - jos remontti etenisi olohuoneeseen… Takapihalla on vielä paljon laittoa, ja kukkapenkit odottavat. 

Tänne pitäisi saada nurmikkoa, komposti ja jonkinlainen kukkapenkki...
nyt siinä siis "kasvaa" hiekkaa ja sammalta...

Tässä meidän nykyinen kukkapenkki, siis muutama kuunlilja ja rikkaruohoa.
Kivikkopenkki pitäisi ehostaa ja jotain väriä tämä kaipaisi.

Koirien kanssakin olisi tarkoitus jokunen näyttely kierähtää, kun Riisi ja Dima kerran vetskuiän korkkaavat. Pieni ajatus oli, josko Tikkari olisi ensi keväänä ryhtynyt äidiksi, mutta taidan tämän projektin hylätä ennen kuin innostun siitä sen enempää (en halua, että meillä olisi ensi syksyn kurakeleillä 9 briardia…) . Jatkanemme siis jälkiharjoituksia, ja haaveilua BH:n läpäisystä jonain vuonna ;)  Ja kun kerran kotona tässä olen, niin ei kai se poissuljettua olisi se uusi pentukaan… Toki Häpsiin kunto vaikuttaa tähän tilanteeseen. Ja se rotu pitäisi päättää. Olisiko jo sen poron aika, vai pysytäänkö paimenissa? Vai siirrytäänkö suoraan sorsametsälle? Ehkä viisainta olisi ”tyytyä” siihen hampsteriin, kun ei (taas) kerran tiedä mitä haluaa.  

Toivotaan parasta ja pelätään pahinta- teemalla kohti vuotta 2014 !

 

 

Siellä paukkuu jo aikalailla, joten lienee aika lähteä koirien kanssa iltalenksulle, ennen kuin siellä ihan kuulo menee!

 

Hyvää uutta vuotta!

Musta joulu

+ 4 ja vettä sataa. Aurinko ei ole noussut moneen päivään. Ja tätä luvassa seuraavat pari viikkoa...

 

Mutta synkkää on ollut muutenkin. Ilmassa on ollut iso kysymys.

Koska on aika ?

Mistä sen tietää?

 

Piu 22.12.2013

Itse vedin nyt rajan siihen, että asia on koko ajan mielessä ja itkin aina kun näin tuon koiran. Miksi tämä velvollisuus kuuluu tähän harrastukseen? 

Moni sanoo, että ei ole vielä kiire. Koira syö ja juo, on liki sisäsiisti ja pääsee liikkumaan vielä jokseenkin ketterästi. Mitään dramaattista muutosta ei ole aikoihin tapahtunut.

Mutta itse näen varjon. Se horjahtelee ravistaessaan, voima alkaa hiipua. Pieni sokea kana törmäilee milloin mihinkin, kuulee enää etäisiä ääniä tietämättä mistä ne tulevat. Ainoa valonpilkku elämässä on ruoka. Mutta dementoitunut mieli ei oikein muista, koska se ruoka-aika taas onkaan. Vai menikö se jo? Pahinta tässä elämän hiipumisessa on ollut Piun kohdalla sen ”henkinen poistuminen”. Koira, joka on aina halunnut kontaktia, tunkeutunut tyynylle, ollut aina lähellä. Meidän ”välikoira”.  Sitä ei enää ole, on se varjo, joka viettää aikaansa tuijottaen oven saranapuolta ja väistää kosketusta. Se haluaa olla yksin, nukkua omassa rauhassaan. Ja koskaan ei tiedä, milloin tulee seuraava mystinen paniikkikohtaus, joissa niissäkin pahinta on, etten riitä tueksi.

Kuvittelin, että selviäisin tästä helpommin, onhan Piu saanut elää hyvän elämän terveenä näinkin vanhaksi. Kuvittelin, että tästä ehkä tekisi helpompaa se, että Piu eli tässä välissä 3vuotta porukoilla. Mutta ei, me on koettu liikaa yhdessä, että tämä olisi helppoa. Nyt jotenkin alkoi tuntua, että ”paras” joululahja Piulle olisi näin.

Piu tuli Helsinkiin opiskelujen alkumetreillä, kulki omien harrastustensa ohella yhdet jos toisetkin opiskelijabileet mukana. Maskotille oli aina helppo löytää hoitopaikka. Jokuset ihmissuhdeitkutkin on Piiparisen turkkiin itketty. Piu on muuttanut mukanani monta kertaa, se on elänyt rinnallani nuoren opiskelijatytön elämästä tähän päivään; äidiksi ihan oikeaan kotiin. Piu sai tavata pikkumiehenkin, mutta niin kovin lyhyeksi jää yhteinen aika.  Monta koiranpentua ehti Piu leikittää ja kasvattaa kunnon koiriksi – kuka meidän leikkitäti on jatkossa???

Harrastuskoirana Piun täytyi oli jälkikäteen ajateltuna olla loistava J (Hmm. seuraavien koirien kanssa ei olekaan sitten saatu mitään aikaan…) Osaamaton ohjaaja aika omatoimiopettelulla sai siitä TVA:n. Kymmenvuotiaana se iloitteli vielä itselleen tokon rotumestaruuden liki ykköstuloksella. Ilman varsinaista treenaamista se eri paikkakunnalla asuvan lainaohjaajan kanssa nousi agissa kolmosiin ja pääsi SM-kisoihin. Piu eteni hyvin myös raunioilla, jäljellä ja haussa – ei kai sitä lasketa jos se välillä rullan kanssa eksyi metsään… Ja näyttelyissä Piu usein esitti itsensä kärkikaartiin.

Piu saavuttamassa viimeistä EVL1stä

 

 

23.6.2001 - 23.12.2013

Mutta, nyt ei enää voi sanoa muuta kuin KIITOS Piu !

Ja kiitos kaikille Piun elämään liittyneille, niin kasvattajalle, lenkkikavereille, näyttelyväelle, tokotreenaajille &tsemppareille, agility”handlereille” . Sekä tietysti porukoille, jotka tarjosivat Piulle hyvät eläkevuodet ! Yksi aikakausi on täynnä ja Piu palaa vanhaan Viikin laumaan kirmaamaan Jabberwockyn, Nellin, Helmin, Niilon, Eeron ja monen muun vanhan kaverin kanssa …ja odottelee se meidän Liinakin siellä. Vie rakkaat terveiset!

 

Piu 5kk

 

 

Lempipaikallaan - tyynyllä

 

 

11v

 

syksyllä -12

 

syksyllä -13

 

Täällä menee aikas hyvin

Baby blues ei ole vielä iskenyt. Edelleen tuo on aika helppo vauva,  tai sitten oikeasti olin asennoitunut pahimpaan ;) Eli öisin on siis nukuttu ihan kohtuullisesti. Onhan se saanut elämän pyörimään itsensä ympärillä, niin että viime viikko me vaan molemmat tuijoteltiin sitä, osaamatta oikein mitään muuta tehdä. Ja osaa se huutaa – lujaa! Mutta yleensä silloin on nälkä.

Oma olotila ei ole ollut mitenkään loistokas, mutta nyt vähitellen alkaa tulla sellainen ”voitonpuolella ollaan”-fiilis. Todellakin haluaisi jo muutakin tehdä kuin makoilla. Pikkuhiljaa olen käynyt ulkona ja pari kertaa koirienkin kanssa jo tuota lähitietä eestaas. Lauantaina repäisin ja kokeilin autoilua…onnistuinkin mainiosti käymään apteekissa ja Lidlissä – riemukasta palata ihmisten ilmoille! Ihan kuin olisi kulunut enemmänkin kuin kaksi viikkoa! Samana päivänä myös pikkumies pakattiin eka kertaa vaunuihin ja käytiin ajamassa pieni 10min kierros. Ehkä jo ensi viikolla pääsen koiria viemään… Ja kun illalla pääsin vielä saunaan, niin elämä alkoi olla mallillaan; tästä on hyvä jatkaa (jos ei muuta niin buranan voimalla sitten!).

 

 

 

 

 

 

 

Messari oli nyt viikonloppuna. Kovasti loppuun asti tähtäsin, että josko lauantaiksi sinne pääsisin pohjoismaiden voittajaan. Tikkarin ilmoa mietin loppuun asti, se kun on aika kivassa turkissa. Eikä tuo Riisikään paha olis, mutta veteraani-ikä täyttyy muutaman päivän päästä… En sitten ilmoittanut, onhan tuo Tikkarin kynsikin vielä vaiheessa. Mutta menemättä siis jäi kokonaan, olisi se matkoineen ollut ihan liikaa, kun tuo 3km istuminenkin autossa jo tuntui ;) Onneksi suku on pitänyt siellä mainetta yllä ilman meidän läsnäoloakin ja samalla rahat säästyvät , kun se kaikki shoppailu jää näkemättä. Illat vietettiin netin äärellä katsellen ryhmäkisoja livenä, erityisesti lauantaina, kun siellä oli Peetu!

 

 

 

 

 

 

Jouluun ei ole enää montaa päivää, nyt jos koskaan se tuntuu hyvin kaukaiselta. Ensi viikolla pitäisi kai sen verran aiheeseen asennoitua, että jotain ruokaa olisi kaapeissa pyhinä. Joulusiivot on tuossa lomalla jo tehty ja ulkovalot asennettu ajoissa. Tontut esiin ja ”joulupörri” nurkkaan; sitten on valmista. Ainoa toive olisi jouluinen sää, joka ei ole synkän vesisateinen +3…. mutta toisin taitaa käydä. Ärsyttää vaan, kun heti tulee sisäänkin niin paljon enemmän törkyä koirien (ja nyt myös vaunujen) matkassa, ehtikin jo tottua lumikauden puhtauteen…

 

Huomenaamusta olisi tarkoitus napata kourallinen buranaa ja ajaa Siitamaan nuuhkimaan Tyyriksen lapset, ennen kuin ensimmäiset suuntaavat maailmalle. Pelottavaa tosin oli kuulla, että siellä on parikin hurmuria vielä vapaana…

Meitä on kolme – tai seitsemän.Yksi lisää kuitenkin!

Pieni poikamme ( 51cm ja 3995g) syntyi 2.12 hyvässä järjestyksessä ja uusi elämänvaihe on alkanut! Kuka olisi uskonut vielä jokunen vuosi sitten, että tässä näin käy, mutta kyllä ne kellot alkoivat kilistellä tässäkin osoitteessa.  Tähän asti tämä on ollut kyllä ”positiivinen projekti” ja ainakin alkuun tuo tuntuu enemmän kuin helpolta vauvalta. Mutta… ehtiihän tuo harmaita hiuksia vielä aiheuttaa! Aivan ihanan suloinen mutrusuu, joka tällä hetkellä oikeastaan herää vain syömään ja nukahtaa siihen uudestaan ; ) Äidillä on vielä hiven matkaa ”rantakuntoon”, mutta eiköhän tämä tästä… 

Aika lähteä sairaalasta kohti kotia!

 

 

Koirat ovat saaneet tulokkaan moikata ja olivat luonnollisesti tohkeissaan hassun hajuisesta ja omituisia ääniä päästelevästä kaverista. Mutta kummasti ovat asettuneet ja pikkutyypin toimet&äänet eivät enää parin päivän jälkeen jaksa niin kiinnostaa. Riisi oli hellyyttävän onnellinen mun kotiinpaluusta, sen naamasta näki syvän huolestumisen maanantai aamuna sairaalaan lähdettäessä, kun ei tuo oma vointi ollut ihan priima silloin.

 

Isovanhemmat ovat käyneet (toki ;) ) pojan moikkaamassa ja samalla nti Naanaa pääsi välillä touhuamaan päiväksi rotuseuraan, jottei ihan schapeksi muutu. Keli ei oikein suosinut, mutta karvanelikolla oli sangen hauskaa uudessa lumessa. Häpsii ja Piu totesivat, että nyt alkaa olla ihan liikaa väkeä liikkeellä, eivätkä ilakointiin osallistuneet.

 

Naanaa, Riisi, Tikkari

Tikkari ja pallo

Riisi ja Tikkari piehtaroi "saman kävyn päällä"

Dima ja Naanaa

Dima ja Naanaa

Dima, Tikkari, Riisi, Naanaa

Kaikki neljä menossa ...johonkin suuntaan

.

Nyt sitten vaan opetellaan uutta elämää ja vaunulenkeille pääsyä. Sisällä on jo reenattu ;)

Ei mitään uutta

 

Onhan tämä kotoilu ihan jees…nukkuminen onkin. Ja sitä olen harrastanut öisin noin 10-12h ja siihen päikkärit päälle… mutta muuten tämä puolitehoilla laahustus sinne-tänne alkaa tympiä. En jaksa oikein enää aloittaa uutta siivouskierrostakaan, ja se ensimmäinen on jo sotkettu ennalleen ;)  Shoppailu on ollut ihan kivaa, mutta... näin loppukuusta sekään ei enää "nappaa".

Oravat viihdyttävät meitä päivät pitkät touhuamalla meidän takapihalla. Kuvakavalkadi kurreista alkaa olla melkoinen, mutta vielä kun olisivat tarkkoja...tavoitteena on saada kuva ilmassa hyppäävästä kurresta tai vähintään kaksi oravaa sisältävä leikkikuva. Haastetta riittää...

Viikonloppuna sää muunsi itseään kohti talvea- IHANAA! Juuri tämänpäivän kaltaisena, noin -2 ja aurinkoista, lunta maassa noin sentti, talvi saisi jatkuakin. Tosin toiviomatkani hiekkamontuille kameran kanssa koiria kuvaamaan sai tylyn lopun - aurinko osui vain rinteessä olevien mäntyjen latvoihin ja valkeaa maata vasten sain perinteisiä mustia möykkykuvia.

Eilenkin käytiin rauhallisesti köpöttämässä toista tuntia tuolla harjussa, ihan vain nautiskellen kuivasta maasta. Ja olen aivan myyty Icebugeilleni. Niillä on tosi hyvä kävellä eri pinnoilla, ja tottakerran, ei tarvi yhtään varoa liukastelua! Ei ole suotta väki näitä kehunut!

Kuiva keli on tuonut myös helpotusta Tikkarin kannusvamman kanssa. Tänään tuli viikko, kun kävimme poistattamassa ihan ydintä myöten katkenneen kynnen ja ihan hyvältä alkaa nyt näyttää. Vieläkin kynnenpaikka on "auki" , mutta potilas ei onneksi itse piittää siitä enää lainkaan, eikä se vaikuta kipeältä. Onneksi tosiaan on kannus eikä tavallinen kynsi, nyt sille ei tarvitse astua lainkaan eikä ihan pieni kosteuskaan siihen yllä.

 

 

 

 

Tasan vuosi sitten pihastamme kaadettiin isot kuuset pois. Moneen kertaan on kiitelty, että se tuli tehtyä. Piha on ollut moninkerroin valoisampi ja uuden aidan myötä toki yleisestikin siistimpi. Mutta onneksi puushowhun ei tarvitse tarttua just nyt - nää päikkärit on enemmän mun juttu tällä viikolla.

25.11.2012

25.11.2013 toiseen suuntaan



 

 

Huomenna on haaveissa mennä katsastamaan Tyyriksen liki neliviikkoiset vauvelit ja toivottavasti kameraan tarttuu paljon antia!

 

 

Einomaista

Eino kävi eilen, niin meillä kuin monen muunkin suomalaisen nurkissa. Yrittihän tuo olla vakuuttava, mutta onneksi jälkiseuraamukset jäivät pieneksi. Eli lähinnä tuulikaatoja ei ilmeisemmin tullut juurikaan ja eikä mikään rakennelma uhannut hajota. Kotona ei edes valot himmenneet, Kuhmalahdella hiljaisuutta kesti n.12h.

Toivottavasti viikko sitten kastetusta kummipojastamme Einosta ei tule ihan tälläistä "hurrikaania", parempi vaan pysytellä siinä Leevissä noin kutsumanimenä ;)


Kotihurrigaani jatkaa potkunyrkkeilyä päivä kerrallaan. Päätösottelua odotellessa. Paavo odottaa ihan rauhassa.













Lauantaina ajattelin olla kiltti ja hienon kelin kunniaksi ajoin koirat tuonne aseman perämetsiin juoksemaan. Siellä pääsee autolla vähän syrjempäänkin, missä enään harvoin tulee kohtaamisia. Nytkin saivat kaikki kolme mustaa irrotella ihan luvan takaa, enkä jaksanut kauheasti pelätä vastaantulijoita. Itku pitkästä ilosta; yhtäkkiä Tikkari tulee kolmella jalalla vastaan ja toinen takanen valuu verta. Kannuskynsi oli revennyt. Hissuteltiin autolle ja kotona Tikkari ilmoitti hyvin selvästi, että jalka on Hyvin Kipeä ja huusi kuin pistettävä sika kun paketoin jalan. Päivystykseen en sitä lähtenyt viemään kun verenvuoto pysyi maltillisena. Tänään sitten aamulla mentiin kynnen poistoon, ja olihan se repeytynyt ihan ydintä myöten - ei siis ihme että oli kipeä. Nyt sitten puetaan tossua, suihkutetaan, syödään nappia ja toivotaan että vamma paranee nopsasti. Alkais tän vuoden lekurireissut riittää!

Muuten viikonlopppu hissuteltiin ihan kotona...